Luokat

Arkistot

Etsi merkinnöistä


elokuu 2017
ma ti ke to pe la su
« maalis    
 123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
28293031  

5 uusinta kommenttia

Meta

  • Popular Tags


  • Hups.

    Koko vuoden 2012 aikana ei tullut näemmä kirjoitettua tavuakaan. Hups. En halua tätä blogia kuopata, mutta nähtävästi en saa myöskään aikaiseksi kirjoittaa. Kovin usein ainakaan. Lukeekohan tätä enää kukaan?

    Ulkona paukkuu. Kello on 0.10, meneillään ovat vuoden 2013 ensimmäiset hetket. Yhdeksässä vuodessa on tapahtunut paljon – niin kauas on tultu niistä tunnelmista ja olosuhteista. En onneksi enää muista, miltä silloin tuntui, mutta blogin kautta välittyy muistoja valtavasta surusta ja epätoivosta. Ja nyt… nyt lastenhuoneesta kuuluu unista tuhinaa, pikkuauto kolahtaa sängyn laitaan pian nelivuotiaan lapseni kääntyessä unissaan. Mies tekee vieressä töitä, korjaa yllättäviä ongelmia. Kohta on aika mennä nukkumaan ja herätä aamulla lasten ääniin.

    Elämä on tasaista, turvallista, enimmäkseen aika onnellista. Kaikki on hyvin.

    Onnellista uutta vuotta, ihmiset!

    Kommentteja: 5

    Kerrankos sitä väärin näkee

    Valmistauduin lähtemään hautajaisiin ja kammattuani hiukseni olin aikeissa laittaa silmälasit takaisin päähäni. Paitsi että ottaessani lasit hyllyltä toinen sanka irtosi kokonaan. En onneksi ole ihan puolisokea ilman silmälaseja, sillä vanhat – juuri ja juuri kelvolliset – lasini olivat sillä hetkellä yli 200 kilometrin päässä minusta. En kuitenkaan näe ilman laseja erityisen hyvin kauas.

    Hautajaisten ja muistotilaisuuden jälkeen seisoimme seurakuntakodin pihalla, kolme veljeäni ja minä (ja toki myös rakas mieheni ja lapseni…). ”Äh, mulla on tosi orpo olo ilman silmälaseja”, valitin. ”Hyvä että edes näen tuon kolmenkympin nopeusrajoituksen tuolla”, jatkoin ja osoitin vähän matkan päässä olevaa liikennemerkkiä.

    Muu seurue alkoi nauraa. Se liikennemerkki ei meinaan ollut nopeusrajoitus vaan painorajoitus.

    Merkissä luki 3,0t.

    Kommentteja: 0

    Pyydetään nätisti

    Poikanen: Eipää! Eipää! Antaa! Isi antaa! Eipää!
    Janne: Joo, isi antaa. Mutta kärttäminen ei ole kovin nättiä. Sun pitäis sanoa että ”saisinko leipää?”
    minä: Meidän pitäis varmaan ruveta itsekin käyttämään tuollaisia ilmauksia. Sanoa, että ”saisinko leipää, saisinko juuston, saisinko mehua…”
    Janne: Niin, eikä niin kuin tähän asti… [ärisee] ”GIVE ME CHEESE OR I SHALL CALL FOR THE POWERS OF SATAN!”

    Kommentteja: 0

    Miksi äiti ei käy kylvyssä

    Kun oli aika mennä iltapesulle, poikanen halusi suihkun sijasta kylpyyn: seisoi nenä kiinni saunan oven lasissa, osoitti lauteilla olevaa ammetta ja sanoi ”Kyykyyn!” Siispä pojalle laskettiin kylpyvesi, ja kun hän sitten onnellisena istui ammeessa lelulapion ja kylpyankan kera, sanoin: ”Äitikin kävisi mielellään kylvyssä, mutta amme on äidille liian pieni. Siksi äiti ei voi mennä kylpyyn.”

    Poika pureskeli kuulemaansa vähän aikaa, ja sanoi hetken päästä isälleen: ”Äiti menee kyyky eikä!”

    Mitäpä tähän vastasi armas aviomieheni, elämäni valo? Sanoiko ”Niin, äiti ei mahdu lasten kylpyammeeseen, koska se on tehty pienille lapsille eikä aikuisille”?
    Ei.

    Sanoiko ”Niin, äiti ei voi tulla kylpyyn. Äidillä on liian leveä perä.”?
    Kyllä.

    Kommentteja: 3

    Suhteellista

    Törmäsin taas vaihteeksi käsitykseen, että vaikeudet ja ikävät asiat ovat objektiivisesti mitattavissa, ilmeisesti jonkinlaisella kiinteällä mitta-asteikolla (Läheisen kuolema – 100 pistettä, amputoitu raaja – 70 pistettä, krooninen sairaus – 50 pistettä, hammassärky 0,5 pistettä jne.) Siitä voi sitten kätevästi katsoa, kenellä on kurjinta ja kenellä on siksi oikeus olla negatiivinen ja kenellä ei.

    Allekirjoittanut sai nettitutulta Facebookissa niskaansa ämpärillisen sitä ihteään, koska on niin negatiivinen eikä tee mitään muuta kuin valittaa, vaikka elää helppoa elämää. Ämpärillisen lahjoittajalla taas on itsellään ”oikeasti vaikeaa”, ja silti hän yrittää parhaansa mukaan olla positiivinen. Minusta se on hieno ominaisuus ihmisessä: että vaikka on vaikeaa, yrittää olla positiivinen. Se on taito, jonka itsekin toivoisin osaavani paljon paremmin.

    Mutta.

    Ensinnäkin: minusta on lähtökohtaisesti huono ratkaisu olettaa tietävänsä pelkän nettituttavuuden perusteella toisen elämästä niin paljon, että on varaa arvostella ja haukkua itsekeskeiseksi valittajaksi. Kyseessä kun oli ihminen, jota en ole koskaan edes tavannut ja joka siis arvioi elämääni pelkän Facebookin perusteella – Facebookin, jota häpeäkseni tunnustan käyttäväni ihan liikaa varaventtiilinä.

    Toisekseen: minulla ei olisi kanttia koskaan mennä sanomaan toiselle, että ”Sulla on noin helppoa ja silti valitat, vaikka mulla on näin vaikeaa, enkä minä valita!” Jokaisella kun on ihan oma asteikkonsa sille, miten pahalta tuntuu. Jokainen arvioi tilannetta omasta viitekehyksestään ja oman jaksamisensa perusteella. Naapurin Reiskalla on vain toinen jalka, ja silti Reiska jaksaa olla iloinen, kun taas Maija – paska tyyppi – kehtaa olla allapäin vain koska ei ole löytänyt töitä. Niinkö?

    Ei, ainakaan minusta.

    Minut siis arvioitiin ehkä elämäni väsyttävimmän vuoden perusteella turhannillittäjäksi, joka helposta elämästään huolimatta vain ruikuttaa. Ja pelattiinpa se jokaisen äidin niin kovasti rakastama ”itsepä olet halunnut hankkia lapsia” -korttikin, jolla lapseton ihminen läimäisee väsynyttä pienten lasten äitiä antaen melkeinpä ymmärtää, että mahdatko edes rakastaa lapsiasi, kun kehtaat valittaa. Jos puolustaudut sanomalla, että lapseton ihminen ei voi tietää, miten raskasta äitiys voi ajoittain olla, saat vastaukseksi jotakin sen kaltaista kuin ”No on mulla kavereita / sisko / kumminkaima, joilla on lapsia, joten kyllä mä tiedän”.

    Sori, mutta ainakaan tämän äidin mielestä et tiedä. Jos et ole itse ensin kärsinyt mahdollisia raskausvaivoja, ehkä pelännyt lapsesi syntyvän keskosena, kanniskellut isoa vatsaa selkä ja lonkat särkien, hankkinut joko repeämiä ja peräpukamia sekä helvetillisen kipeää alapäätä synnytyspöydällä tai kivuliasta sektiohaavaa leikkauspöydällä sitä lasta synnyttäessäsi, et tiedä. Jos et ole valvonut öitä ja imenyt letkulla räkää flunssaisena itkevän vauvan nenästä, kantanut huolta keltaisuudesta, herännyt imettämään tai muuten syöttämään lastasi monta kertaa yössä ilman että moneen kuukauteen saat nukkua enempää kuin ehkä kolme tuntia putkeen, et tiedä. Jos et ole pitänyt sylissäsi kirkuvaa, potkivaa ja käsivartesi mustelmille purevaa uhmaikäistä estääksesi tätä satuttamasta itseään tai muita, et tiedä.

    Kyllä, minä olen itse toivonut lapsiani, ja olen ihan käsittämättömän onnekas, kun minulle on suotu kaksi upeaa, tervettä lasta. En kuitenkaan näe, miksi se veisi minulta oikeuden olla uupunut, jos en kuukausiin ole saanut nukkua yhtään kertaa kunnolla – minulle tällä hetkellä hyvä yö on yö, jona saan nukkua edes kolme tuntia yhteen menoon. Miksi minulla ei saisi olla paha olo, kun olen yksin, väsynyt ja yritän taltuttaa taaperon viidettä raivaria saman päivän aikana? Siksikö, että jollakulla toisella on syöpä, tai työtön puoliso, tai siksikö, että Afrikassa on nälänhätää?

    Anteeksi, mutta minä en ymmärrä.

    Kas kun minulle ei tulisi mieleenikään sanoa uupumustaan valittavalle kaverille, että ”Kehtaatkin valittaa, vaikka sulla on noin helppoa – sullahan on vain yksi lapsi!” Sillä kaverilla kun on omat voimavaransa, minulla omani, eikä niitä voi mitata millään mittarilla. Miksi sitä on joidenkin niin vaikea ymmärtää?

    Mutta älkää käsittäkö väärin: kyllä minä olen myös hirmuisen, käsittämättömän, valtaisan onnellinen, vaikka uupunut olenkin. Rakastan lapsiani ja miestäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja perheeni vuoksi tekisin ihan mitä tahansa. Onni on usein jotain niinkin yksinkertaista kuin matolla vieressä pötköttävä naurava taapero, jolla on kuivunutta perunamuusia naamassa, tai vauva, joka riemastuu näkemisestäsi niin kovasti, että koko pieni naama leviää hymyyn ja kaikki raajat alkavat sätkytellä innokkaasti.

    Silti: jos olet ystäväni, tai edes Facebook-kaverini, ole kiltti äläkä sanele minulle oman elämäsi perusteella, milloin minulla saa olla uupunut olo tai paha mieli. Älä kyseenalaista rakkauttani lapsiani kohtaan äläkä kiitollisuuttani onnestani.

    ***

    Kuvailemani ryöpytyksen saatuani siivosin Facebookissa ystävälistaani aika raskaalla kädellä, sillä minä en enää halua jakaa elämääni väärien ihmisten kanssa. En myöskään enää hyväksy ystäväpyyntöjä, jotka tulevat minulle esimerkiksi Helmetin foorumilaisilta, jos en kyseisestä henkilöstä tiedä edes foorumin käyttäjätunnusta. Toivottavasti ymmärrätte.

    Ja P.S: Minä kahlasin sitten lopulta läpi monen kuukauden Facebook-statukseni nähdäkseni, olenko tosiaan vain valittanut. En, en ole. Olen valittanut uupumustani, mutta myös iloinnut perheestäni, ystävistäni ja kaikista pienistä kivoista sattumuksista. Sääli, ettei tuo nyt ex-kaveri sitä huomannut.

    Kommentteja: 28

    Asiaa

    Aamulla kaksivuotias juoksee innoissaan äidin luo.

    – Äiti! Äiti! *tohkeissaan*
    – No mitä?
    – Äitiiii! *vaativasti*
    – Niin?
    – ÄÄIITIIIIIIII!!! *kovaa kailottaen*
    – Mitä kulta?
    – Äiti äiti äiti äiti äiti! *hihkuen*
    – Mitä?
    – Ääääitiiiiiiiiiiiiii äiti äiti äiti äiti? *kysyvästi*
    – Miiitääääää? Mitä mitä mitä mitä?
    – ÄITI!!!! *komentaen*
    – MITÄ?
    – Äiti?
    – Onko sulla äidille jotain asiaa?
    – Ei.

    Poika menee takaisin leikkimään.

    *facepalm*

    Kommentteja: 2

    Paaaraaas paikka Viherlaakso on…

    Kaksivuotiasta piti viihdyttää siihen asti, että isi tulee kotiin. Rättiväsyneellä äidillä alkoi olla keinot vähissä – ainakin sellaiset keinot, jotka olisivat vaatineet jonkinlaisia ponnisteluja. Erehdyin näyttämään pojalle YouTubesta ”Teletubbies say Eh Oh” -musiikkivideon, minkä seurauksena sitä samaa videota piti katsoa viisi kertaa peräkkäin.

    Kun valitin Facebookissa aivojeni mätänevän, jos vielä joudun kuuntelemaan samaa renkutusta, kaveri huomautti, että lastenohjelmissa on nykyään niin paljon valikoimaa, että sieltä löytyy varmasti jotakin äidillekin kelpaavaa.

    Ongelma ei kuitenkaan ainakaan tälle äidille ole niinkään ohjelmien taso vaan toiston määrä. Hyväkin lastenohjelma alkaa aiheuttaa verenpaineen nousua sen jälkeen, kun perheen taapero on katsonut sitä joka ikinen päivä monta kuukautta. (Tiedän, kaksivuotiaalle ei ole hyväksi katsoa säännöllisesti telkkaria. So sue me.)

    Koska perheen kaksivuotias pitää yli kaiken Postimies Patesta, olen kuukausien kuluessa viettänyt niin paljon aikaa Viherlaaksossa, että olen ehtinyt havaita monenlaisia asioita:

    – Viherlaakson veteen lisätään kaikesta päätellen jonkin sortin rauhoittavia lääkkeitä, koska asukkaat eivät hermostu mistään vastoinkäymisestä enempää kuin sen verran, että sanovat ”Voi pottu” tai ”Voi mätä”. Oikeasti. Amar ei suinkaan sano: ”@£$€”#¤!##:n kädetön postinkantaja, miten @£$€”#¤!##:ssa saatoit kadottaa pakettini, jossa on hirvittävän tärkeä varaosa, jota ilman en saa veturia korjattua???” vaan muistaakseni ”Voi voi, ilman pakettia en voi korjata veturia” tms.

    – Lennu on kaappihomo. Pinkit puputohvelit, kalapuikkoviikset, kukikas suihkumyssy… ja pikkurillin soma nosto teetä juodessa. Seriously. Lisäksi Lennu äänestä päätellen kärsi vakavasta ummetuksesta.

    – Artturi on hirvittävän virkaintoinen pikkubyrokraatti, joka on niin todellisuudesta vieraantunut, että harkitsee jopa lemmikkieläimien pidättämistä metelöinnistä. Artturi nukahtaa kesken tärkeiden tehtävien mutta silti harkitsee työpaikan vaihtoa, koska Viherlaaksossa ei ole tarpeeksi äksöniä.

    – Sylvi on miehenkipeä yksinhuoltaja, joka rikkoo lääkärin vaitiolovelvollisuutta kertomalla potilaidensa sairauksista toisille.

    – Ville ja Sara ovat ilmeisesti lyhytkasvuisia aikuisia eivätkä lapsia, ainakin äänestä päätellen.

    – Amar on henkisesti kymmenvuotiaan tasolla ja innostuu enemmän junansa kiillottamisesta kuin esimerkiksi vaimostaan.

    – Myös opettaja Jere vaikuttaa kaappihomolta, mutta on kaikesta päätellen joskus elänyt naissuhteessa, koska hänellä on lapsi. Jeren pitäisi puuttua neuroottisen nörttipoikansa änkytykseen, mutta onko olemassa jaksoa ”Postimies Pate ja logopedi”? Eipä ole.

    – Pate itse tuntuu keskustelevan enemmän kissansa kuin muun perheensä kanssa.

    – Viherlaaksossa on paljon yksinhuoltajia. Lapsista vain yhden vanhemman kanssa asuvat Kalle, Sara, Lissu ja – jos olen oikein ymmärtänyt – myös Poppasen (vai Pomppasen? I can never tell) kaksoset. Kahden vanhemman perheissä asuu ainoastaan kolme lasta: Ville, Juho ja Meera.

    Ja tämä oli vasta alkua.

    Kommentteja: 6

    Tässä kaikki on

    Kuvittelin, että arki kahden pienen lapsen kanssa olisi raskasta, mutta voi pojat – todellisuus osoittautui vielä tuplasti rankemmaksi. Lapset nukkuvat ja kitisevät vuoroissa, eikä keskivertopäivänä meinaa saada hetken rauhaa ennen kuin isompi on lopulta saatu illalla nukkumaan.

    Mutta kuitenkin.

    Aamulla puoli kuudelta istun sängyllä yölampun himmeässä loisteessa ähisevä vauva sylissäni. Pieni massu on lämmintä maitoa pullollaan ja tummat silmät napittavat hämärässä huoneessa äitiä herkeämättä.

    Samaan aikaan Länsiväylältä kuuluu harvakseltaan autojen ääniä. Työmatkaliikenteen aikaiset linnut ajavat jäistä moottoritietä kukin oman sorvinsa ääreen. Yritän kuvitella itseni yhteen noista autoista: puristamaan rattia silmät väsymyksestä kirvellen, kuuntelemaan aamun radio-ohjelmaa, jossa juontajapari yrittää parhaansa mukaan sanailla nokkelasti, stressaamaan alkavaa työpäivää palavereineen.

    Onneksi muu maailma ja helmikuun pakkanen ovat tuolla ulkona ja minä täällä lämpimässä hämärässä, ähkivä ja piereskelevä vauva sylissäni. Näin on hyvä.

    Kommentteja: 1

    It’s a girl!

    101210aamu

    9.12. 2010 syntyi meille pikkuinen tyttönen, kymmenen pisteen vauva :)

    Kommentteja: 6

    Nopeuta palveluasi

    Koskapa minun raskauteni tuntuvat kulkevan niin sanotusti omia polkujaan, joiden varsille on ripoteltu erinäisiä lystikkäitä lisäbonuksia (viikkoja vuodelepoa, raskaushepatoosiseurantaa jne.), istuin tässä männä aamuna Jorvin sairaalan laboratoriossa.

    ”Tule laboratorioon jo kahdeksaksi niin ehdit sitten hyvin käydä aamiaisellakin ennen äitiyspolille tuloa”, minua oli ohjeistettu. Äitiyspolilla piti olla klo 9.30. Siispä minä istua nökötin laboratoriossa klo 8.00. Minua ennen normaalissa näytejonossa oli 14 ihmistä, näytteenottohuoneita on muistaakseni 7 tai 8.

    Aika kului. Jono eteni vain hyvin hyvin hitaasti. Aika kului. Jono seisoi. Pahimmillaan viidentoista minuutin aikana numerot etenivät yhdellä. Ainakin seitsemän näytteenottopistettä, ja vartissa yksi asiakas? Jep jep.

    Ei taida olla sattumaa, että sairaalan lattiassa oleva laboratorioon opastava viiva on koristeltu kilpikonnan kuvilla. Ja kuin huonona vitsinä seinältä tuijotti tämä kyltti:

    16.11.2010

    Minä olisin näyttänyt vaikka TISSEJÄNI, jos jono sillä olisi kulkenut nopeammin.

    Loppujen lopuksi, kun varasin itselleni n. 10 minuuttia aikaa äitiyspolille siirtymiseen (mikä viimeisillään raskaanaolevalle ja hyvin hitaasti kävelevälle on ihan järkevää), minulle jäi ruhtinaalliset 8 minuuttia aikaa suoriutua aamiaisestani kahviossa. Arvatkaapa kahdesti, laulaako sydämeni ylistystä Jorvin laboratoriolle, kun tiedän taas huomisaamuna istuvani siellä sammalta kasvamassa?

    Kommentteja: 1