Vuosia sitten vanhempieni kotipaikkakunnalla, kun liikuin isäni kanssa esimerkiksi ruokakaupassa, törmäsimme usein erääseen paikalliseen kehitysvammaiseen naiseen. Nainen hihkaisi isälleni lukuisia kertoja kuta kuinkin saman lauseen: “Hei Seppo! Onko tuo sinun poika?” Minä kiristelin hampaitani, mutta isää nauratti joka kerta (ja isä muistaa nauraa asialle vieläkin).

Joitakin kuukausia sitten olin paikallisessa Valintatalossamme ostoksilla. Ylläni oli farkut, melko ihonmyötäinen urheilutakki ja lippalakki. Takanani kassajonossa seissyt rouva sanoi lapsenlapselleen: “Laita ne ostokset siihen hihnalle pojan ostosten perään”. Vaati melko paljon itsehillintää olla tokaisematta rouvalle, että joskus käynti optikolla riittää ja että “poika” on itse asiassa yli kolmikymppinen yhden lapsen äiti.

Joulun alla olin kotipaikkakunnallani kaupassa äidin kanssa. Äiti katsoi ostoskärryssämme olevaa tavaramäärää ja huokaisi epätoivoisesti: “Kukahan tämän kaiken kantaa?” Edessämme seisonut mummo kääntyi katsomaan äitiäni, sitten minua ja sanoi: “Kyllä nuori mies jaksaa!”

Lauantaina olin Stockmannilla. Jonotin karkkipussini kanssa kassalle, kun sivummalla ollut brittirouva sanoi lapselleen: “Let’s wait here, our turn is after… after… this…. this person.” Luultavasti rouva oli vain ajatuksissaan, mutta noiden aiempien tapausten valossa tulkitsin epävarmuuksissani lauseen heti niin, ettei hän erottanut, olenko mies vai nainen.

Mitä tästä opimme?
Että nähtävästi edes E-kupin rinnat eivät riitä, jos olet lyhythiuksinen ja meikitön.

Joulun jälkeen alkaa perinteisesti dieettikausi. Kaikkien naistenlehtien kannet mainostavat erilaisia dieetti- ja jumppaohjeita ja lupaavat auttaa lukijan kesäksi bikinikuntoon.

Lueskelin jotakin dieettijuttua – valitettavasti en kuollakseni muista, mistä tämän helmen löysin! – ja bongasin suorastaan käsittämättömän hienon viisauden. Artikkelissa julistettiin, että ei ole pakko luopua lempiherkuistaan, kunhan vain valitsee hieman kevyemmän vaihtoehdon. Esimerkkinä annettiin…. ta-daa… jäätelön vaihtaminen rasvattomaan jogurttiin.

Siis, WTF? Missä universumissa rasvaton jogurtti millään tavalla vastaa jäätelöä? Millä tavalla jäätelön vaihtaminen rasvattomaan jogurttiin EI ole lempiherkusta luopumista, jos se lempiherkku sattuu olemaan jäätelö?

Ai sulla tekee mieli karkkia? No, ota tästä pala hapankorppua, se on melkein sama asia – narskuu hampaissakin samalla tavalla kuin kovat karkit.

Himoitsetko Belgialaisia suklaakonvehteja? Ei hätää, sinun ei tarvitse luopua herkustasi, vaihda se vain hieman kevyempään vaihtoehtoon: kierittele keitettyjä porkkananpaloja tummassa kaakaojauheessa ja herkku on valmis!

Ei hyvää päivää…

Rakas joulupukki,

Rakkain terveisin
Outi

Ei ole taas pitkään aikaan tullut kirjoitettua, mutta nyt törmäsin niin vakavaan asiaan, että on pakko avautua.

Jenni Haukio joi presidentinlinnassa kahvia niin, että lusikka oli kupissa.

En voi sanoin kuvata järkytystäni. Onneksi en nähnyt tätä tilannetta televisiossa, sillä en usko, että olisin nukkunut kahteen yöhön tyrmistykseltäni. Koko suhteellisen kokoomuslainen sukuni on sydänjuuriaan myöten kauhistunut, äiti itkee pimeässä huoneessa ja isä on polttanut vaitonaisena Kokoomuksen jäsenkirjansa saunanpesässä. Veljekset ovat juoneet sunnuntai-illasta asti ja vannovat verestävin silmin, ettei meidän suvussa enää kukaan koskaan äänestä Kokoomusta.

Voi hyvä isä. Se oli kahvilusikka! Lusikka! Kahvikupissa! Eikö tällä kansalla jumankauta ole parempaa päiviteltävää ja paheksuttavaa?

Olin tippua tuolilta, kun näin miten lusikka seisoi kupissa! Minun kotonani eivät vieraat taatusti saa ryystää kahvia lusikka kupissa, ja nyt oltiin Presidentinlinnassa itsenäisyyttä juhlistamassa. Toivon, ettei Niinistöstä tehdä presidenttiä. Ei ihme, että Jenni ei tahtoisi edustaa. Kaipa hän itse tietää, että on junttimainen, toinen kirjoittaja tuohtui.

Ja minusta noin pikkusieluiselle ihmiselle ei tarvitsisi edes antaa televisiota…

Eilen Janne muisteli vanhaa Spede Show’n sketsiä. Oli lapsena oppinut kyseisestä sketsistä, että on olemassa sellaisetkin kielet kuin ostjakki ja voguli. Totesin hieman nolona, että minun pitäisi varmaan koulutukseni ansiosta osata luetella kaikki suomensukuiset kielet ihan noin vain. Rupesimme siinä sitten yhdessä miettimään.

“Mari, unkari, viro…” aloitti Janne.
“Komi, udmurtti, vepsä…” minä jatkoin.
“Karjala,” tarjosi Janne.
“Inkeri,” lisäsin minä. (Olisi tietysti pitänyt olla inkeroinen, pahus…)
“Aunari!” hihkaisi Janne. “Se on se, mitä puhutaan Aunuksella…”

Huutonaurua.

Velipoika joskus muinoin lausahti: “Autuaita ovat vähämieliset, sillä he saavat hupia kaikesta.” Katsellessani jälkikasvuani en voi olla eri mieltä, joskin pukisin tuon lauseen hieman kauniimpaan muotoon: “Autuaita ovat mieleltään yksinkertaiset —.”

Rakas poikani makaa lattialla selällään ja hieroo tyytyväisen näköisenä takaraivoaan parkettiin. Se tuntuu hassulta ja siitä kuuluu jännä ääni.

On aina vastenmielistä, kun lasta kohdellaan väärin. Varsinkin itse äidiksi tultuani olen alkanut kokea suoranaista pahoinvointia nähdessäni rikossarjoissa pedofiilejä tai lukiessani lasten pahoinpitelystä.

Lastaan voi kohdella kaltoin monin eri tavoin. Luin (ja näin) juuri, että Suri Cruise, kolme vuotta, käyttää korkokenkiä. Lisäksi neidin päivät on buukattu täyteen vanhempien toimesta: ranskan ja espanjanopiskelua, nykytanssia, balettia, steppitunteja… seuraavaksi on tarkoitus aloittaa piano- ja viulutunnit.

Ei jumalauta. Jotkut ihmiset pitäisi pakkosteriloida.

Poikanen rakastaa musiikkia. Naama leviää hymyyn, kun joku laulaa – oli se sitten äiti, isä tai joku hieman taitavampi yksilö. I-ha-haa saa koko pojan pomppimaan äidin sylissä.

Olen alkanut varovasti jalostaa pojan musiikkimakua mielenterveyteni kannalta mielekkäämpään suuntaan. Lastenlaulut aiheuttavat nimittäin järkyttäviä korvamatoja, joista ei pääse eroon millään. Osaan Putte-possun nimipäivän jo etu- ja takaperin vaikka unissani, ja Lenni Lokinpoikasen sanatkin ovat tulleet enemmän kuin tutuiksi.

Kaikkein viheliäisimmän korvamadon aiheuttaa lähes poikkeuksetta Mörköoopperan kappale Mörön synty. Kun sen kerran erehtyy soittamaan lapselleen, hoilottaa mielessään seuraavat kuusi vuorokautta “Pienet pojanviikarit Ville ja Kalle, ötökän ne jahtasi laiturin alle…” jne.

AARRGGGHHHHHHHHHHHHHHHHHH.

Nyt meillä on aloitettu Blackmore’s Nightin kuuntelu. Jälkikasvu osaa jo maata matolla rennosti jalkojaan heilutellen ja näyttää siltä, että päivä on tarkoituskin viettää makoillen ja kyseistä yhtyettä kuunnellen.

Äidin viisas poika.

csssffcjggffffbv (…joka lähettää lukijoille terveisiä)

Allekirjoittanut on kärsinyt vatsakivuista erityisesti aamuisin jo noin kaksi ja puoli kuukautta. Ensimmäinen diagnoosi oireita googlailemalla ja lääkäriäitiä konsultoimalla oli pohjukaissuolen haava: tyhjässä mahassa aamuisin esiintyvä kipu, joka helpottaa syömisen jälkeen, kun voisi hyvin viitata siihen.

Diagnoosia testattiin Alsucral-kuurilla. Lääkkeen aloittamisen jälkeen seurasikin kivuton aika, mikä maallikon mielestä osoitti sen, että kyseessä oli tosiaan mahan tai pohjukaissuolen limakalvon ongelma. Paitsi että kivut palasivat vajaassa parissa viikossa, jos en väärin muista.

Seuraavaksi testattiin helicobakteeri. Ei löytynyt.

Sen jälkeen luovutin ja hankkiuduin terveyskeskuslääkärille. Nuori lääkärijannu ei pitänyt pohjukaissuolen haavaa todennäköisenä, mutta ei osannut tarjota tilalle oikein mitään muutakaan diagnoosia. Kirjoitti reseptin happosalpaajille ja käski tulla takaisin tablettien loputtua, jos kivut vielä jatkuvat.

Kaksi ja puoli viikkoa on mennyt, mutta kivut ovat ja pysyvät. Allekirjoittanut alkaa käydä kovin, kovin neuroottiseksi. Aika erikoislääkärille on jo varattu, mutta ennen ensi tiistaita on vielä monta aamua, jolloin voin ajaa itseäni hulluuteen.

Aikaisin tänä aamuna käytiin meillä seuraava keskustelu:

Minä: “Kato, onko mun mahassa sun mielestä jotain omituista?”
Janne: “Öö.. ei, miten niin?”
Minä: “Musta tässä oikealla on tämmöinen pullea kohta..?”
Janne: “Joo, niin on. Myös vasemmalla on pullea kohta. Tunnetaan myös nimellä vatsalihakset.”

Noin kello yhdeksältä aamulla jälkikasvu istui pyjama päällä uudessa syöttötuolissaan ja äiti yritti epätoivoisesti lusikoida aamupuuroa pienen miehen suuhun. “Söisit nyt,” puuskahti turhautunut äiti. Poika katsoi ulos ikkunasta, silmät ymmyrkäisinä, suukin oli jäänyt ihmetyksestä raolleen.

—

Ja mitä siellä ulkona oli? Ei yhtään mitään. Siellä olivat samat männyt kuin jokaisena aamuna, jonka olen tässä asunnossa asunut. Seitsemänkuisen silmin sen sijaan ulkona oli Ihme, jonka tuulessa huojuvilla oksilla aurinko leikitteli. Kun vähän tarkemmin katsoin, huomasin minäkin sen: kalliolla kasvavat männyt olivat tosiaan varsin kaunis näky aurinkoisena aamuna.

Sepä onkin taas yksi verrattoman ihana asia äitiydessä, että pienen ihmisen silmät näkevät maailmassa paljon pieniä ihmeitä, joita äiti ei ilman lapsensa apua välttämättä huomaisi ihastella.