Luokat

Arkistot

Etsi merkinnöistä


marraskuu 2014
Ma Ti Ke To Pe La Su
« Maa    
 12
3456789
10111213141516
17181920212223
24252627282930

5 uusinta kommenttia

Meta

  • Popular Tags


  • Ötökkä

    Vähän ennen kello neljää yöllä herään siihen, että esikoinen pyrähtää hädissään makuuhuoneeseemme.

    ”Äiti, äiti! Mun sängyssäni oli iso ötökkä ja minä huidoin sitä! Siellä oli iiiiso ötökkä ja minä huidoin ja huidoin sitä peitolla nääääin…!”

    Mit.. Ötök.. zz.. WHAAA? Siis että muksun sängyssä on iso ötökkä ja sitä piti huitoa peitolla? Huokaus. Nousin ylös jäsenet lyijynraskaina.

    ”Käydään pissalla ja mennään sitten katsomaan. Ei siellä varmasti ollut mitään ötökkää, sinä olet vain nähnyt unta, kulta pieni.” rauhoittelin poikaa.

    Lastenhuonetta valaisee öisin ainoastaan keltainen valo pienestä yövalaisimesta pistorasiassa. Lapsi meni sänkynsä luo ja osoitti isoa myttyä sängynnurkassa.  Täkki. Nostin täkin pois ja näytin sitä pojalle. ”Katso nyt, täällä on vain sun peitto. Ei ole mitään ötökkää.” kuiskutin, ettei viereisessä sängyssä nukkua tuhisteleva pikkusisko heräisi.

    Poika otti hätääntyneenä pari askelta taaksepäin ja osoitti jotain pitkulaista ja tummaa, joka piileskeli patjan ja sängyn reunan välissä seinän puolella. Jaaha. Ötökkä oli siis piilossa peiton alla ja yritti nyt lymyillä patjan reunan takana. Nostin ötökän – Sikun oranssin roska-auton – sängystä lapsen nähtäväksi.

    ”Se on sun roska-autosi eikä mikään ötökkä. Nyt takaisin sänkyyn, kulta.”

    Lapsi kömpi takaisin sänkyyn peiteltäväksi ja suukkojen ja silityksien jälkeen käännyin lähteäkseni itsekin takaisin nukkumaan. Takaa kuului huolestunut ääni:

    ”Onko Kuuran sängyssä ötökkä?”

    Kommentteja: 0

    Saisiko olla närästyksen makuisia sipsejä?

    Ostan usein asioita eBaysta. Enimmäkseen ostokseni ovat kosmetiikkaa, mutta monenlaista muutakin on tullut ostettua. Ehkä omituisin ostokseni on kuitenkin ollut perunalastut, jotka matkasivat luokseni Englannista. Ne olivat täydellisen rapeita Walkers-sipsejä, joiden pussista tulvahti ihana paistetun kanan tuoksu heti pussin auettua. Ajatuskin saa veden kielelle.

    Tiedän, ettei perunalastuja kannattaisi syödä. Ne ovat täynnä rasvaa ja suolaa eikä niissä ole oikeastaan mitään, mitä elimistöni tarvitsisi. Rakastan niitä silti. Valitettavasti on jo vuosia kuitenkin vaikuttanut siltä, että Taffelin ja Estrellan tuotekehittelypalaverit sujuvat jota kuinkin tähän tapaan:

    – Hei jätkät, nyt tarttis keksiä joku cool uusi maku valikoimaan!
    – Jes! Mites ois Sourcream & Onion?
    – Meillä on jo sellainen valikoimassa.
    – No Sourcream & Pepper?
    – On jo.
    – Sourcream & Chili?
    – On jo.
    – Sourcream & Dill?
    – Meillä on sekin. Mites ois Sourcream & Red onion? Saatais jotain ihan uutta ja ennennäkemätöntä markkinoille!
    – Jes, loistavaa!

    Kummankaan firman tehtailla ei kaikesta päätellen ole mitään muita maustepurkkeja kuin suola, barbecue ja se saamarin piimä/herajauhe ja sipulijauhe. Jokainen uutuus on maultaan SOURCREAM & <lisää sana>. Ymmärrän, että joku voi ihan oikeasti pitää siitä, että sipsit maistuvat närästykseltä ja kertaalleen syödyiltä, mutta haaveilen – luultavasti turhaan – siitä päivästä, kun Taffelilla ja Estrellalla herätään tajuamaan, että potentiaalisia ostajia olisi olemassa jollekin muullekin uudelle ja erilaiselle maulle.

    Pari viikkoa sitten kävelin ison Prisman snacks-hyllyn päästä päähän ja laskin kaikki eri sourcream & onion -tuotteet. Muistaakseni pääsin yhdeksääntoista. YHDEKSÄÄNTOISTA. Ja huomatkaa, että tuossa oli vain sourcream & onion, ei niitä kaikkia sourcream & jotain muuta -makuja.

    Taffelin tämänhetkisen perunalastuvalikoiman neljästätoista mausta seitsemän on Sourcream-makuja. Siis puolet. Estrellalla luku on 5/15, eli kolmasosa sielläkin. Molemmilla loput maut ovat lähinnä pelkkää suolattua, grilliä, sipulia jossain muussa muodossa, juustoa tai chiliä.

    Mitä sitten löytyy englantilaiselta Walkersilta? BBQ Rib, Cheese & Onion, Pickled Onion, Prawn Cocktail, Ready Salted, Roast Chicken, Salt & Vinegar, Smoky Bacon, Steak & Onion, Tomato Ketchup, Worcester Sauce, Cheddar Cheese & Bacon, Sour Cream & Chive. Laskekaapa huviksenne, montako sourcream-makua tuossa oli.

    First World Problem, tietysti, mutta ärsyttävää silti.

    Kommentteja: 3

    Pienet rakkaat

    Neljävuotias ja kaksivuotias ovat kuin kissa ja koira. Pienempi osaa välillä jo varsin taitavasti ärsyttää isoveljeään ja isoveli kurmoottaa pikkusiskoa antaumuksella minkä ehtii. Joka ikinen päivä saa monta kertaa toimia erotuomarina lapsille, jotka ovat melkein tukkanuottasilla.

    Ja sitten tulee sellaisia hetkiä kuin eilen.

    Isoveli oli juuri haettu päiväkodista, pikkusisko istui vielä eteisen lattialla ja yritti riisua toppahaalaria. Toinen lahje jumitti. Kuopus tunnetusti oli hakemassa toista annosta itsepäisyyttä silloin, kun muille jaettiin kärsivällisyyttä, joten lapsen pinna kiristyi sitä vauhtia, että lähes naukuminen kuului. Kiukusta kiljuminen alkoi noin viiden sekunnin yrittämisen jälkeen.

    Isoveli juoksi paikalle. ”Minä voin auttaa sinua!” poika hihkaisi, auttoi haalarin siskon päältä ja sen jälkeen ojensi siskolle tämän pehmopupun. ”Katso mitä minä toin sinulle”, sanoi iloisesti.

    Pikkusisko otti pupunsa ja molemmat lapset katosivat lastenhuoneeseen lukemaan yhdessä Myyrä-kirjaa.

    Äiti jäi eteiseen pohtimaan, mitä ihmettä juuri tapahtui.

    Kommentteja: 1

    Se nyt vaan on kivaa maksaa enemmän

    Viimeksi tänään törmäsin lehteä lukiessani käsitykseen, että on jollakin tavalla noloa ostaa kaupasta vanhenevia elintarvikkeita alennushintaan. Siis ilmeisesti on olemassa suomalaisia, joiden mielestä on kiusallista ja häpeällistä, kun ruokapakkauksessa on kirkuvan oranssi lappu osoittamassa, että sen hintaa on alennettu. Tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta, kun luin moista lehdestä.

    Yritän kovasti ymmärtää, mutta en kykene. Ihanko oikeasti joku jannu menee kauppaan aikoen ostaa jauhelihaa lasagnea (tai mitä tahansa) varten ja tieten tahtoen ottaa kahdesta paketista sen täysihintaisen eikä sitä puoleen hintaan olevaa (vaikka aikoo tehdä sen ruoan samana päivänä eikä päiväyksellä siis ole väliä)? ”Ostanpa tästä jauhelihaa, mutta otan tuon kalliimman paketin, koska se nyt vaan on niin kivaa maksaa tuplasti enemmän, eikä sitten ainakaan kukaan luule mua köyhäksi! Mulla on kato varaa ostaa täyshintaista jauhelihaa, toisin kuin kaiken maailman rupusakilla.”

    Jos tarvitsen jonkin tuotteen ja saan sen puoleen hintaan, säästyy puolet rahasta käytettäväksi johonkin muuhun. Kyllä minulla on varaa ostaa ruokatarvike normaalihinnalla, mutta jos saan sen puoleen hintaan silloin kun sitä tarvitsen, olen perhanan typerä, jos en tartu tarjoukseen. Jos kaupassa on porsaan sisäfileitä puoleen hintaan, niin ihan varmasti ostan, ehkä useammankin. Pistän pakastimeen ja syön hyvällä ruokahalulla vaikka viikon päästä. Samalla nauran sille typeryydelle, joka sai jonkun toisen silkkaa ylpeyttään poimimaan vierestä täysihintaisen fileen ja jonka ansiosta itse säästin taas rahaa johonkin muuhun.

    Toivonkin, että jos joku näkee minut joskus kaupan kassajonossa korissani oranssilla lapulla varustettuja tuotteita, ei ensimmäinen ajatus ole säälinsekainen ”Voi tuota raukkaa”. Minä olen juuri nimittäin säästänyt pitkän pennin käytettäväksi vaikkapa johonkin ihanaan naiselliseen turhuuteen kuten kynsilakkaan.

    Kommentteja: 5

    Jälkiä jättäen

    Pari viikkoa sitten lueskelin netistä New York Timesin upeasti toteutetun Snow Fall -artikkelin (suosittelen tutustumaan, jos et ole sitä vielä lukenut – se on nimittäin ällistyttävän hieno, vaikkakin toki aiheensa puolesta ahdistava), joka teki ainakin tähän lukijaan melkoisen vaikutuksen. Vastaavalla tyylillä tehtyjä artikkeleita lukisin mieluusti toistekin.

    Lumivyöryjä toki sattuu tämän tästä, paljon tuhoisampiakin, ja Tunnel Creekin lumivyöry tuli epäilemättä poikkeuksellisen tunnetuksi nimenomaan tuon New York Timesin valtavan artikkeliprojektin ansiosta. Snow Fall toi tuon tragedian lukijan iholle aivan eri tavalla kuin perinteiset lyhyet artikkelit.

    Pysäyttävintä minulle oli kuitenkin se, kun artikkelin luettuani hetken mielijohteesta naputtelin Googleen nimen Chris Rudolph. Päädyin Rudolphin Twitter-sivulle, missä viimeinen päivitys oli kirjoitettu 18.2. 2012:

    @Ryanintheus I’m there… 7 inches of fresh on the stake, sounds like more up high… #powday

    Tuijotin viestiä vähän aikaa ihan typertyneenä. En tiedä miksi, mutta tuo yksinkertainen twiittaus teki joko onnettomuudesta paljon todemman ja ahdistavamman kuin koko New York Timesin laaja ja yksityiskohtainen artikkeli. Yhtenä päivänä innokas laskettelija iloitsee tuoreesta puuterilumesta, seuraavana päivänä hautautuu lumivyöryn alle eikä enää koskaan kirjoita Twitteriin tai jaa kuvia Instagramissa.

    Sosiaalinen media on saanut aikaan sen, että meistä jää nettiin jälkiä, jotka säilyvät senkin jälkeen, kun meitä ei enää ole. Aiemmin Chris Rudolph olisi ollut suurelle yleisölle vain nimi ja ikä lehtijutussa, nyt Google tuo kenelle tahansa silmien eteen paloja hänen elämästään: ajatuksia, valokuvia, ystävien viestejä.

    En ole varma siitä, onko se ainoastaan pirun ahdistavaa vai myös tavallaan hienoa.

    Kommentteja: 2

    Rakkauden arvoinen

    Esikoinen selitti jotain tohkeissaan päiväkotipäivän jälkeen. Että koska hän on näääin monta vuotta (kolme sormea pystyssä), hän saa pelata konduktööripeliä, sillä sitä saa pelata, jos on iso poika… ja loputon määrä muuta juttua. Lopulta lasta alkoi itseäänkin naurattaa, kun hän näki äidin huvittuneen ilmeen.

    Rutistin pojan syliini, suukotin poskea ja sanoin: ”Sinä olet ihana, tiesitkös?”

    ”Tiesin”, sanoi poika iloisesti.

    Minusta pojan vastaus oli kaikessa mutkattomuudessaan hauska, mutta siinä poikasen touhuja seuratessani aloin ajatella myös sitä, miten tärkeä tuo vastaus oli. Eikö ole hirmuisen hienoa, että tuollainen toisinaan vielä uhmaikäänsä kipuileva ja äidin kanssa välillä riitelevä kohta-nelivuotias pitää kuitenkin täysin selvänä, että hän on äidille rakas ja ihana aivan omana itsenään? Lapseni ei kuvittele, että rakkaus olisi jollakin tavalla ansaittava tai että äidin rakkaudella olisi ehtoja, vaan ihan luontevasti pitää itseään ihanana ja äidin rakkauden arvoisena.

    ”Tiedätkö, ketä äiti rakastaa kaikkein eniten koko maailmassa?” kysyin taannoin poikaselta.
    ”Minua, Kuuraa ja isiä”, poika vastasi hymyillen.

    Jotain minun on varmaan täytynyt äitinä tehdä oikein, kun lapseni tietää olevansa hyvä ja rakastettu.

    Kommentteja: 0

    Kolme ja puoli minuuttia

    Muutaman viimeksi kuluneen vuoden aikana minulla on ollut varsin vähän aikaa ja tilaisuuksia kuunnella musiikkia. Siis sellaista musiikkia, mitä aidosti haluan kuunnella. Tätä nykyä kotonamme soi lähinnä Ella ja Aleksi, Mörköooppera ja M. A. Nummisen tekemät lastenlaulut. Kuopus haluaa kuulla Ellan ja Aleksin kappaleen Huhuu, kuka puhuu? niin usein, että se saa kohta korvani vuotamaan verta.

    Joskus onnistun kuitenkin varastamaan itselleni hetkiä, jolloin kuuntelen jotakin omaa. Istun kuulokkeet korvillani ja annan musiikin täyttää mieleni ihan täysin. Niinä hetkinä tajuan aina, miten kipeästi olen musiikkia kaivannut ja miten paljon se minulle yhä antaa.

    Monen mutkan kautta törmäsin ihan äskettäin Robert Plantin ja Alison Kraussin yhteiseen levyyn Raising Sand, joka on tähän asti mennyt minulta täysin ohitse. Menetin jossain vaiheessa jo vuosia sitten kiinnostukseni Plantin soolotuotantoon, koska se ei enää ollut erityisen kiinnostavaa ja tuntui toistavan pitkälti samoja juttuja koko ajan. Siksi olinkin aivan haltioissani kuullessani palasia Plantin ja Kraussin yhteislevyltä, joka oli jotain ihan muuta kuin mitä Plantilta olisi odottanut.

    Tänä iltana istuin sängylle tietokoneeni kanssa räkäisenä, surkeana ja apeana. Laitoin kuulokkeet korvilleni ja Raising Sandin soimaan, tarkoituksenani vihdoin kuunnella koko levy läpi huolella ja musiikkiin keskittyen. Jo kolmannen kappaleen jälkeen oli kuitenkin pakko keskeyttää kuuntelu hetkeksi. Sister Rosetta Goes Before Us lumosi niin täydellisesti, että kappaleen loppuessa jouduin vetämään syvään henkeä, koska olin hädin tuskin uskaltanut hengittää sitä kuunnellessani.

    Joskus, jos on onnekas, tulee vastaan musiikkia, joka osuu jonnekin syvälle sisimpään ja koskettaa tavalla, jota on toiselle mahdotonta kuvailla. Kaikkein parhaimmat musiikkikokemukset saavat pysähtymään kokonaan hetkeksi, unohtamaan ajan ja paikan. Vaikka sitten vain kolmeksi ja puoleksi minuutiksi.

    Kommentteja: 0

    Vessa-apulaiset

    Jouduin luopumaan vessarauhastani jo noin kolme ja puoli vuotta sitten. Siitä saakka minulla on lähes aina ollut seuraa pöntöllä istuessani, halusinpa sitä tai en (en). Aluksi oli tietysti kyse siitä, että alkoi kauhea huuto, jos äiti katosi näkyvistä. Seuraavaksi esikoinen alkoi olla sen verran liikkuva ja utelias, ettei lasta halunnut jättää yksin vahtimatta, vaan mieluummin hyväksyi vessaseuran.

    Sitten tuli pikkusisko ja kierros lähti uudelleen käyntiin. Nyt talossa on kaksivuotias ja ihan-kohta-nelivuotias, ja edelleen äiti käy vessassa ovi auki, koska muuten lapset ovat tukkanuottasilla, kaivamassa kukkamultaa, työntämässä satunnaisia pieniä esineitä äidin tietokoneen portteihin tai jotakin muuta vastaavaa. Välttyäkseni isommilta katastrofeilta yritän siis edelleen sietää sitä, että kesken istunnon minua tullaan tökkäämään napaan ihastuneen ”PAPA!”-hihkaisun kera, tai että housuistani kiskotaan vyö irti, tai että bideesuihkua käyttäessäni pieni käsi yrittää tulla lappamaan samalla suihkusta vettä suuhunsa (uh, kyllä).

    Joskus, kun lapset näyttävät leikkivän kaikessa rauhassa keskenään, yritän livahtaa vessaan ihan itsekseni, mutta välittömästi nelivuotias ilmoittaa: ”Minä tulen äiti sinun seuraksesi!” Yritä siinä sitten sanoa, että äiti haluaisi vessarauhan, kiitos, ja että kuninkaatkin haluavat toimittaa asiansa yksin. Samalla kun poika ajeluttaa pikkuautojaan lavuaarissa, pikkusisko tulee leikkimään vessaharjalla, tonkimaan kaapista terveyssiteitä ja muutenkin ilahduttamaan äitiä, joka ei varmasti olisi pärjännyt vessassa ilman apulaista.

    Niin että jos joskus olen luonasi kylässä, menen vessaan istumaan ja jätän vanhasta tottumuksesta oven auki, yritä olla järkyttymättä. Hymyile ymmärtäväisesti ja käy vaivihkaa sulkemassa se ovi.

    Kommentteja: 2

    Pehmeät paketit

    Nyt kun joulu on ohi, onkin hyvä aika kirjoittaa muutama sana joululahjoista. Muistanette vielä ajan, jolloin pehmeät paketit olivat tylsääkin tylsempiä ja pukin tuomat yöpaidat, pitkät kalsarit ja villasukat sysättiin syrjään kiinnostavampien pakettien tieltä? Jo ennen pakettien avaamista tunnusteltiin uteliain ja innokkain käsin, mikä paketti vaikuttaa kiinnostavalta ja missä on taatusti sisällä vain villaisia asioita.

    Toista se on aikuisena. Edelleen kovat paketit ovat kovin kiinnostavia, koska niistä voi paljastua tekniikkaa, suklaata, hyviä kirjoja ja niin edelleen. Mutta pehmeätkin paketit ovat nousseet arvoon arvaamattomaan, koska perheessä on leikki-ikäinen.

    Kun ulkona on kahdeksan astetta pakkasta ja mereltä käy hyytävä viima, aikuinen katsoo ulos ja hytisee jo ajatellessaan ulkoilua. Nelivuotias sen sijaan hyppii tasajalkaa ja hihkuu, että haluaa mennä ulos leikkimään lumessa. Ja aikuinen, joka tähän asti on pakkasella korkeintaan liikkunut mahdollisimman nopeasti paikasta A paikkaan B (kotoa kauppaan ja takaisin, esimerkiksi) löytää itsensä kinoksen vierestä, missä seisoo vahtimassa lumessa möyrivää lasta. Kylmissään. Niin kovin kylmissään.

    Siksipä jouluaattona sama aikuinen lähes tirauttaa pari onnen kyyneltä, kun löytää äidin lähettämästä joulupaketista merinovillaisen kerraston.

    Eläköön pehmeät paketit, sanon minä!

    Kommentteja: 0

    OCD

    Mieheni on viime aikoina kiusoitellut minua väittämällä, että minulla on OCD*. En pese toistuvasti käsiäni, koskettele valokatkaisijoita tai mitään sellaista, mutta minulle on lähes kestämätöntä, jos jokin osa jostakin on hukassa.

    Lapsilla on ämpärillinen hyppiviä sammakoita, siis moderni versio kirppupelistä, ja ämpärissä on 12 sammakkoa. Kun iltaisin siivotaan päivän leikit pois, etsin tuskanhiki otsallani sitä viimeistä sammakkoa, että saan pistää ämpärin kannen kiinni ja huokaista, kun kaikki ovat tallella. Konttaan ympäri olohuonetta etsimässä viimeistä puuttuvaa nuppipalapelin palasta, jotta peli on varmasti kokonainen. Viimeistään siivouspäivänä palaset löytyisivät joka tapauksessa, mutta silti ne on pakko etsiä jo samana iltana. Vajaan palapelin pistäminen kaappiin olisi hirveää.

    Lapsi sai joululahjaksi legokuormurin, jonka kuormaan kuuluu 25 kärpäsenkakan kokoista harmaata pötkylää. Mies vielä erikseen näytti palasia minulle ja sanoi: ”Näitä on sitten 25, että tiedät etsiä niitä joka paikasta.”

    Niistä on nyt kahdeksan hukassa.
    WWwaaaaaaahaaaaaaaaaaaaaaaaAAAaaaaaaaaaaaaaaaaaaa….

    * Kehtasipa ottaa jopa tällaisen kuvan ja kirjoittaa sen alle: ”Living with a person with OCD”.

    Törkeää valhettelua. Tuo kuva on täysin lavastettu.
    Oikeasti se kampa ei ollut ihan noin tiheä.

     

    Disclaimer: Joo, tiedän, että oikeasti OCD on todella kurja kaveri, enkä toivoisi sitä kenellekään.

    Kommentteja: 0