Luokat

Arkistot

Etsi merkinnöistä


helmikuu 2018
ma ti ke to pe la su
« maalis    
 1234
567891011
12131415161718
19202122232425
262728  

5 uusinta kommenttia

Meta

  • Popular Tags


  • Suru ei ole sairaus

    Kaura tässä päivänä muutamana sivusi aihetta, josta olen minäkin aikonut kirjoittaa.

    Masennus. Vaikea masennus. Vakava masennus. Tämä trendisairaus, tiedättehän.

    Melkein joka viikko saa lehdestä lukea yhdestä julkkiksesta, joka on vaikeasti masentunut. Nämä susannasieviset kertovat lehdessä vakavasta masennuksestaan, joka useimmiten näyttää paranevan viikon-kahden etelänlomalla. Toki Susanna Sievinen kertoi jopa syöneensä masennuslääkkeitä (no, varmaan joka toinen suomalainenhan niitä tällä hetkellä syö), mutta sen minä vain sanon, että jos Susanna Sievisen vakava masennus on alle puolen vuoden kuluttua alkamisestaan siinä tilanteessa, että rouva Sievinen miettii lääkityksen vähentämistä, niin siinä ei kyllä ole missään vaiheessa ollut kysymyskään vakavasta masennuksesta.

    Masennuksesta – siis sairaudesta – minulla ei ole omakohtaista kokemusta, taivaan kiitos. Lähipiirissäni on kuitenkin parikin ihmistä, jotka ovat sairastaneet kliinistä depressiota – siis ihan oikeaa sairautta, ei mitään hiton muotivillitystä – ja siitä on kuulkaa leikki kaukana. Se on tappava sairaus. Se ei ole mikään siisti juttu, jolla voi lehtien palstoilla kerätä itselleen huomiota, vaan oikeasti hengenvaarallinen sairaus, josta toipuminen voi kestää vuosikausia. Kaikki eivät työkykyisiksi toivu koskaan.

    Minua ihmetyttää myös tämä nykyinen ajattelutapa, jossa suru on muuttunut sairaudeksi. En minä halua väheksyä kenenkään tuskaa, mutta en voi olla ihmettelemättä, miksi niin monet kuvittelevat, että masennuslääkkeillä hoidetaan normaalia surua?

    Törmäsin toisaalla kommenttiin, jossa kuukausi sitten mieheltään eroilmoituksen saanut nainen kertoi edelleen itkevänsä silmät päästään ja sanoi masennuslääkkeiden auttavan vain nimeksi. Miksi erosurua ylipäänsä pitäisi hoitaa masennuslääkkeillä? Kyse on useimmiten kuitenkin surusta, ei sairaudesta (poikkeuksena tietysti ne ihmiset, joilla on taustalla masennustaipumus jo valmiiksi). Odottavatko ihmiset oikeasti, että masennuslääkkeet poistavat surun? Eivät ne ole mitään onnellisuuspillereitä, jotka tekevät maailmasta iloisen ja vaaleanpunaisen. Ne ovat lääkkeitä sairauteen. Suru ei minusta ole sairaus. Surusta toipuu suremalla.

    Jos kuukauden kuluttua eroilmoituksesta itkettää, ei siinä minusta ole mitään outoa. Itse itkin silmät päästäni ensimmäiset neljä kuukautta, eikä se minusta ollut mitenkään epänormaalia. Ei ole sairautta surra valtavaa menetystä. Sairautta olisi olla surematta.

    Kommentteja: 20

     

    Kommentteja:

    pagisija:
    12.10.2006, 15.03

    Hyvä kirjoitus. Allekirjoitan kaiken sanotun sekä itse kiltisti masennuslääkkeitä nieleskelleenä että silmät päästäni eron vuoksi itkeneenä. Vakavaa depressiota en ole nähnytkään – luojan kiitos! Hyvä jos ilkeän väittää olleeni lievästi masentunut.

    Pörrö:
    12.10.2006, 23.31

    Olipas loukkaava kirjoitus. Ei mielipiteitten puolesta, vaan sen, miten kohtelet muita ihmisiä.
    Tuliko sulle nyt parempi olo kun pääsit vähättelemään parin hyvinkin tunnistettavan ihmisen kykyä itse ja lääkärinsä kanssa määritellä omaa tilaansa?

    Laura:
    12.10.2006, 23.58

    Erittäin hyvä kirjoitus.
    Nykypäivänä ihmiset turvautuvat aivan liian helposti lääketieteen apuun. Parempi vaihtoehto lääkkeiden sijaan on puhuminen. Jos ei ole läheistä, jolle puhua, on kuitenkin olemassa ammattiauttajia.
    Jokaisen ihmisen elämään kuuluvat vastoinkäymiset ja suru. Ne ovat tunteita, jotka täytyy oppia käsittelemään, aivan niinkuin ilo ja onnellisuuskin. Ainoastaan sita kautta voi kasvaa kokonaiseksi.
    Jos koskaan ei olisi surua, ilo ei tuntuisi läheskään yhtä merkittävältä ja ihanalta.

    Outi:
    13.10.2006, 0.14

    Pörrö, jos Turistiin viittaat (en tähän hätään keksi ketä muutakaan tarkoittaisit, hän kun on tällä hetkellä ”keskeisin” erostaan bloggaava Suomen blogimaailmassa), niin mielestäni en millään tavalla suunnannut kirjoitustani häneen – hän on tehnyt selväksi, että masennus ei liity tähän erotilanteeseen sinänsä. En siis väittänyt hänen keksineen itselleen masennusta tai mitään vastaavaa. Olen häneen ollut pari kertaa sähköpostiyhteydessä, ja tiedän kyllä tilanteen.

    Tuosta kommentista, josta kirjoitin: minä en tiedä sen sanoneesta ihmisestä yhtään mitään, joten en tiedä, onko hänellä taustallaan masennusta vai ei. Lähdin oletuksesta, että ei ole, vaan kyse on yksinkertaisesti erotilanteen aiheuttamasta surusta ja ahdistuksesta.

    Aika tyylikäs ad-hominem -hyökkäys: annat ymmärtää, ettei minun mielipiteissäni sinänsä ole mitään väärää, olen muuten vain ääliö. No, minulla oli ennestäänkin tiedossa, mitä mieltä olet minusta. Onko sinun pakko tulla taistelemaan kuvitteellisia taistelujasi minun blogini kommenttiosastolle? Jos Turisti loukkaantuu kirjoituksestani, olen pahoillani, ja pyydän häneltä anteeksi (ja uudelleen: minä en todellakaan tarkoittanut häntä), mutta älä sinä tule tänne hoivaamaan muita, ole niin kiltti?

    Aikuiset ihmiset osaavat puolustaa itse itseään, jos kokevat jonkin hyökkäykseksi. Minä en yrittänyt hyökätä kenenkään ihmisen kimppuun, ilmiön korkeintaan.

    Todella viehättävä tämä sinun tapasi tahallasi tulkita kaikki sanomani väärin.

    Outi:
    13.10.2006, 0.40

    Laura ja pagisija, mukavaa, että osa lukijoista oikeasti ymmärtää, mitä tarkoitan. :)

    YksAnonyymiHäirikkö ;):
    13.10.2006, 2.44

    Asiahan ei minulle mitenkään kuulu, mutta valitettavasti tapanani onkin ajoittain tunkea nenäni juuri sellaisiin asioihin ;). Eli Pörrö, tiettävästi puolin ja toisin on selvillä, että sinä ja Outi ette näe moniakaan asioita ns. ”eye to eye”. Niinpä kysynkin, että onko järkevän aikuisen ihmisen ihmisen toimintaa ns. lisätä vettä myllyyn ja tulla kommentoimaan Outin kirjoituksia hänen ”reviirilleen”? Millä tavoin tällainen toiminta parantaa tai edistää mitään?

    Sen vielä sanoisin varsinaiseen blogikirjoituksen teemaan palatakseni, että lääkärien kykyä tehdä oikea dignoosi on kyllä ihan paikallaan epäillä ja kritisoida. Voisin omasta lähipiiristänikin kertoa useampia tapauksia, jossa ihmisiä on hoidettu väärällä diagnoosilla jopa vuosia. Usein terveyskeskusta paremmin kuvaava termi olisikin ”arvauskeskus”…

    Pörrö:
    13.10.2006, 8.45

    Jos haluaa puhua ilmiöstä siitä voi puhua myös ilman, että osoittelee ihmisiä. En ole tullut taistelemaan tänne mitään, kysyin vain tuliko sulle parempi olo kun pääsit purkamaan mielipahaasi ilmiötä kohtaan näihin tunnistettaviin ihmisiin.
    Jätän kommentoinnin tähän ja jätän areenan sinulle kuten haluat.

    pagisija:
    13.10.2006, 8.49

    Minäkin ymmärsin, että kirjoituksessa on kyse ilmiöstä, ei ihmisistä, saati näiden vähättelystä.

    Mitä masennusdiagnooseihin tulee, niin itse menin lääkärille vanhaa nukahtamislääkereseptiä uusimaan tilanteessa, jossa aviomieheni oli viikkoa aiemmin ilmoittanut rakastuneensa toiseen ja haluavansa erota. Sain nenäni eteen kyselykaavakkeen, jota käytetään yleisesti masennuksen diagnosointiin. Sen mukaan minulla oli ”vakava masennus”, ja lääkäri suositteli lääkityksen aloittamista. Kiltisti otin reseptin (siinä olotilassa olisin niellyt vaikka syanidia, jos olisi käsketty).

    Tuskinpa noista vuoden ajan käyttämistäni lääkkeistä haittaakaan oli, mutta kyllä ”masennukseni” oli ennemmin shokkia, järkytystä ja hiljalleen kasvavaa, syvää surua tajutessani tilanteen. Enemmän hyötyä oli varmasti keskusteluista niin ammattilaisten, omaisten kuin ystävienkin kanssa. Ja suremisesta, johon kyllä meni aikaa ja voimia. Samalla tuli siivottua perusteellisesti myös vanhaa päänsisäistä roinaa, joka osaltaan oli ollut edesauttamassa koko kriisin syntymistä.

    Joten kyllä, masennus ja elämän muut alamäet liitetään kovin helposti yhteen myös lääkärin vastaanotolla.

    Cattleya:
    13.10.2006, 9.14

    Outi, olet aivan oikeassa. Suru ei ole sairaus, siitä toipuu vain suremalla.

    Isäni kuoli viikkoa ennen lapseni ristiäisiä. Minulle tarjottiin neuvolasta jotain nukahtamislääkettä. Otin reseptin ja talletin sen samaan laatikkoon vahvan päänsärkylääkken reseptin kanssa. Kumpikin resepti toimi riittävän hyvin laatikosta käsin.

    Tosin ensimmäisestä kahdesta kuukaudesta muistan vain itkun määrän ja voimattomuuden, seuraavalta kahdelta kuukaudelta jo jotain ilonpilkahduksiakin. Olen silti tyytyväinen, että sain surra suruni rauhassa. Yhteiskunta on todella kummallinen, jos tunteita ei enää sallita. Vai ovatko ne yksilöitä, jotka eivät kestä sitä, että joskus vaan tuntuu pahalta?

    Outi:
    13.10.2006, 9.50

    Pörrö: ”kysyin vain tuliko sulle parempi olo kun pääsit purkamaan mielipahaasi ilmiötä kohtaan näihin tunnistettaviin ihmisiin”

    Et ”kysynyt vain” vaan tulkitsit väärin ja sen jälkeen otit ylemmyydentuntoisen asenteen ja rupesit moittimaan. Minä en purkanut mielipahaani keneenkään, kommentoin ilmiötä. Voi voi jos et ymmärrä. Muut näkyvät ymmärtäneen kirjoitukseni siten kuin se oli tarkoitettu ilman tarvetta tekopyhyyteen…?

    pagisija, mulle ei muistaakseni lyöty edes koko kaavaketta eteen ja ihan hyvä niin. En olisi mitään masennusdiagnoosia halunnut – pelkäsin sitä suruaikani kuluessa kuin ruttoa, masennusta siis, kunnes terapeutti sanoi, ettei minulla ole mitään hätää. Tein surutyötä, en ollut masentunut.

    Cattleya, aika samankaltaisia muistoja on avioerosta: ensimmäinen kuukausi, puolitoista on sumun peitossa – lähinnä muistan minäkin vain sen itkun ja tuskan. Onneksi aika parantaa :)

    Pia:
    13.10.2006, 12.17

    Outi, toivottavasti on ok että kirjoitan ruotsiksi, tiedän että ainakin sä ymmärrät.
    Jag har själv lidit av depression, den varade över 3 år och det tog mig sömnmedicin, depressionsmedicin och terapi för att komma ur den, men jag har också lidit av sorg då förhållanden tar slut. Det är stor skillnad. Depression kan uppstå efter att ett förhållande tar slut men vanlig sorg är inte depression. Och jag kan tillägga att läkarna inte alltid gör rätt diagnos. Min första läkare trodde inte på min depression och ville att jag inte skulle ta medicin under den tiden hon var på semester för hon skulle inte hinna skriva ut nytt recept före hon for på semester, jag bytte läkare….
    Pörrö verkar bara vilja få andra att känna sig skit. Hon skriver något i stilen hon nu gjorde och sen lämnar det hela med att säga att hon har sagt sitt och lämnar arenan åt dig outi. Hon verkar inte våga mer då andra tydligen förstått pointen med inlägget men inte hon. Sådana som hennes kommentarer är onödiga. Vissa bara tror att de är bättre än andra och det är synd

    Sari:
    13.10.2006, 15.47

    Jotkut eivät masennuksesta huolimatta halua syödä masennuslääkkeitä. Minullakin on ollut diagnisoituna vakava masennus jo vuosia ja kerran söin ½ vuotta lääkkeitä ja lopetin itsenäisesti koska en kokenut niiden auttavan. Mielummin otan EPAa kalaöljykapselin muodossa. Ihmiset vain käsittelevät masennustaan eri tavoin, toinen lääkkeillä toinen ilman. Jos lääkkeet auttavat, niin ihminen voi kokea että nyt masennuksesta on päästy. Jotkut ovat suorittajia eivätkä näytä masentuneilta vaikka ovat. En usko, että on stereotyyppistä masentunutta. Joillakin piilevä masennus tulee esille erossa. On totta, että masennuslääkkeitä saa liiankin helposti, mutta mitä jos ihminen vain ei kestä surua ja luulee että pilleri auttaa. Kelle siitä on harmia? Minusta on erittäin hyvä, että masennuksesta puhutaan enemmän ja enemmän: ehkä vihdoin tuohon sairauteen saadaan kunnon hoitoa. Nythän sen hoito on vähän kuin kipugeelia ja laastaria laitettaisiin syövän päälle. Minullakin kesti useita vuosia (7v) päästä edes terapiaan. Nyt kun olen toista vuotta päässyt, niin ei niitä pahentuneita asioita kahdessa vuodessa (jonka Kela ehkä voi juuri ja juuri kustantaa) enää käsitellä. Siihen menisi pitempään. Anna-Leena Härkönen kirjoitti kirjassaan ”Loppuunäsitelty” hyvin aiheesta. Sisko oli yrittänyt kerran jo itsemurhaa eikä päässyt hoitoon koska oli liian terve. Toisella kerralla ei enää jäänyt yritykseksi. Koen omalta osaltani tilaanteen yhtä toivottomaksi hoitoon pääsyn suhteen. Siksi on hyvä, että Susanna Sieviset & muut julkkikset ottavat tätä asiaa esille. Varsinkin kun Kela vain vähentää tuota tukeaan terapiaan.

    Outi:
    13.10.2006, 16.12

    Pia, toki saa kommentoida ruotsiksikin – eivätköhän useimmat ihmiset taida toista kotimaista sen verran :) On kyllä ongelmallista, jos ei lääkäri ota todesta, kun menee hakemaan apua (itsekin olen sen kokenut, valitettavasti).

    Sarin kanssa olen sikäli samaa mieltä, että on hienoa, kun masennuksesta puhutaan nykyään avoimemmin. Valitettavasti ainakin minusta tuntuu siltä, että nyt on saavutettu jo se toinen pää, josta kirjoitin: masennus on melkeinpä trendi. En haluaisi, että päädytään tilanteeseen, jossa todellista depressiota ei edes tunneta tai ymmärretä, koska ympärillä on niin paljon ”masennuksia”.

    Ja jos keskitytään hoitamaan niitä, jotka eivät mitään pitkäkestoista terapiaa tarvitsisi, kuluu valtion kassasta rahaa, jota olisi kipeästi tarvittu niiden sairaampien hoitoon. Joku todella vaikeasti masentunut voi jäädä ilman hoitoa siksi, että joku toinen hoidattaa tilapäistä alavireisyyttään.

    Mutta minä en onneksi ole sellaisessa asemassa, että minun pitäisi tehdä diagnooseja ja päättää siitä, kuka hoitoa tarvitsee ja kuka ei. Saati sitten, että joutuisin päättämään määrärahoista ja hoitokorvauksista. O_O

    sea:
    14.10.2006, 2.36

    Meinasin alunperin olla kommentoimatta kun olisi niin monta kohtaa mistä tekisi mieli vaahdota. ;)

    Masennus on todellakin saanut trendi leiman sievisten takia. Törmään jatkuvasti ihmisiin joiden ainoa tieto masennuksesta pohjautuu näihin lööppeihin. Yritä siitä sitten oikeasti sairaana saada heidät ymmärtämään ettet ole pelkkä vitsi. Ettei hoitoa saa ilman rahaa ja ettet parannu kuukaudessa.

    Masennuslääkkeitä todellakin saa arvauskeskuksesta kun sanoo ”ei huvita mikään, mua masentaa”. Ei lääkäreillä ole aikaa tutkia mikä olon aiheuttaa, lääkkeiden määrääminen on nopeampaa. Sitten niitä joka syödään tai ei ja niin kauan kun viitsii tai ei viitsi. Ei lääkärit sen enempää tarkasta mitä teet ja kauanko. Minulle masennuslääkkeet on tuoneet vuosien varrella lähes 40 kiloa lisää, pahentaneet ahmimista, kadottaneet nälän ja kylläisyyden tunteen ja mitä vielä… Eikö siinä ole haittaa tarpeeksi? En muutenkaan kannata turhaa lääkkeiden syöntiä.

    ps. Minä en ymmärrä toisesta kotimaisesta hölkäsen pöläystä. ;P

    Koo:
    15.10.2006, 10.21

    Mä sain useamman lekurissa käynnin seurauksena pitkäaikainen masennus-diagnoosin ja sain lääkkeet. Lääkkeistä itse olen kieltäytynyt vuosia, oireita on siis ollut todellakin monen monta vuotta (jopa 15 vuotta ja en tosiaan ole kovinkaan paljoa yli 30v). Nyt psykiatri kehoitti miettimään, josko kuitenkin lääkkeet auttaisivat. Päätin kokeilla ja nyt olen lääkkeitä syönyt kohta ½ vuotta. Lääkkeet ei tee onnelliseksi, mutta tekevät vuoristoradalta jyrkimmät laskut helpommin hanskattaviksi. Moni tuttavapiirissä pelkää lääkkeiden vievän kaikki tunteen, iloisetja surulliset. Ei mulla ainakaan noin ole käynyt, ne pahimmat laskut lievenevät ja energiaa riittää normielämässä tarpomiseen.

    Tosin en tiedä kuinka helposti lääkkeitä määrätään, kun minua ohjattiin yleensä vain jonkin asteiseen terapiaan. Hyvä sinänsä, mutta kun asioiden puiminen auttoi vain jonkun aikaa. Piilossa olevat syyt jäivät muhimaan ja iskivät sitten tuplateholla päälle. Nyt olen luottavaisin mielin, että saan itseni kuntoon ja uskallan lääkkeistä luopua jossakin vaiheessa.

    Vaikka itse masennuksesta kärsinkin, niin ei minulta hirmuisesti sympatiaa riitä julkkisille jotka kirjoittavat ”näin parannuin masennuksesta” ja aikajana sairastumiselle ja paranemiselle on pari kuukautta. Minäkin haluan parantua noin nopeasti, mutta tiedän oman parantumiseni olevan vielä pitkällä edessä. Paremmin voin, sen myönnän, mutta parantunut en vielä ole.

    Toiset reagoivat eri tavoin masentaviin ajatuksiin. Toiset kestää melkein kaiken mitä eteen tulee ja toiset kaatuu pienestä vastoinkäymisestä ja sitten suurin osa on näiden välissä. Lääkkeitten liiallisen määräämisen sijaan pitäisi aina selvittää, että mihin ryhmään henkilö kuuluu ja sitten määritellä hoito. Mutta kaipa tässäkin on resulssipula kysymyksenä? Helpommalla pääsee kaikki, kun määrätään nappia nassuun. Mulle onneksi sattui tälle edelliselle lääkärireissulle ihana lekuri, joka kuunteli ja otti mut sekä ongelmani tosissaan.

    Sitten itse asiaan :) Pitkän jaarittelun jälkeen… Olisiko niin, että tämä eroamassa oleva henkilö olisi saanut lääkkeet, jotta selviäisi normielämästä? Kunnes on valmis puimaan asiaa tarkemmin? En mä tiedä, jäin vain miettimään.

    Sinikka:
    16.10.2006, 18.20

    Laura: valitettavasti sitä puheapua tarjotaan paljon vähemmän kuin lääkeitä. Se on toki kustannus ja resurssikysymys.

    Äl:
    19.10.2006, 22.42

    Komppaan Koota täydelleen. Se, mikä minua osassa näistä jutuista pelottaa(vaikkei osoittelevasti saati minä-tiedän-kaiken-asenteella olekaan lähdetty liikkeelle), on lääkehoidon väheksyminen. Siis oikean depressio-nimisen sairauden ollessa kyseessä. Mahtavaa toki jos joku pystyy sinnittelemään ilman lääkeapua. Toisaalta en ihan ymmärrä, miksi ”pitäisi”. Jokaisen oireyhdistelmä on varmasti erilainen, mutta itse en olisi hengissä ilman taidolla määrättyjen rauhoittavien, masennuslääkkeiden, unilääkkeiden ja terapian YHDISTELMÄÄ.

    Läheisten kanssa puhuminen auttanee lievimmissä tapauksissa, mutta läheisillä ei ole koulutusta eikä valmiuksia käsitellä SAIRAUTTA. Hyvää tarkoittava lähimmäinen helposti tokaisee, että ulkoilisit enemmän tms. Henkilökohtaisten kokemusteni mukaan masennuspotilasta voi ymmärtää vain toinen masennuspotilas, joilla taas ei ole voimia varsinaisesti terapoida toisiaan. Erilaiset vertaistukiryhmät ovat kyllä ihan ässiä sitten kun pahimmasta on selvitty.

    Olen sairastanut masennusta yli puolet elämästäni, hoitoa -sekä terapiaa että lääkehoitoa- olen saanut seitsemän vuotta. Työelämään paluu ei ole näköpiirissä vieläkään. Julkimoiden self-made-masennukset ovat tässä tilanteessa aika tympäisevää seurattavaa.

    Outi:
    19.10.2006, 23.24

    Minä en kyllä myöskään halua väheksyä lääkehoidon merkitystä masennuksen hoidossa. Tiedän masentuneita, jotka eivät yksinkertaisesti olisi ilman lääkitystä selvinneet. Terapia on hieno asia, ja yhdistelmä lääkkeet + terapia varmaan tehokkain (? en tiedä, ei ole kokemusta masennuksesta). Sairauden hoidossa lääkkeillä on ilman muuta paikkansa, mutta jos toiset selviävät ilman lääkkeitä terapian avulla, niin sekin on hienoa. Pääasia, että apu löytyy jostain.

    eronnut:
    24.1.2007, 18.15

    söin eron tullessa jo valmiiksi masennuslääkkeitä ja silti itkin vuoden. lääkket eivät auta suruun, eikä minulla muutenkaan tunteisiin.

    Sormiharjoituksia » Blog Archive » Aika parantaa:
    11.10.2007, 23.53

    […] tka etsivät syytä, ja sellaisia, jotka parantavat seurauksia. Naamioiden takana puhutaan surusta ja masennuksesta. Entisaikaan surut surtiin ja niistä toivuttiin pikkuhiljaa. “Aika parantaa haavat&# […]

    Jätä kommentti