Luokat

Arkistot

Etsi merkinnöistä


toukokuu 2018
ma ti ke to pe la su
« maalis    
 123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
28293031  

5 uusinta kommenttia

Meta

  • Popular Tags


  • alakuloisuus jatkuu

    Päivä oli erittäin kaunis ja ulkona oli lämmintä. Silti minulla oli surkea mieli. Kävelin kaupungilla, ostin muutamia askartelutarvikkeita, katselin maisemia… ja vähän väliä kyyneleet yrittivät tunkea silmiin. Vaikka ymmärränkin joitakin niitä asioita, jotka tätä pahaa mieltä aiheuttavat, en silti osaa pukea sitä kaikkea sanoiksi. Ehkä tämä kaikki johtuu osittain myös lähestyvästä syntymäpäivästä; siitä tiedosta, että olen melkein 29 enkä ole saanut juuri mitään aikaiseksi elämässäni.

    Minä tarvitsen työpaikan. Oikean, aikuisen ihmisen työpaikan. Luulen, että jos minulla olisi ns. oikea päivätyö, en tuntisi itseäni ihan yhtä hyödyttömäksi. Lohdutan itseäni sillä, että ainakaan en elä yhteiskunnan varoilla laiskuuttani (sitäkin kai jotkut tekevät), vaan elätän itse itseni… mutta haluaisin kyllä oikeasti vähitellen siirtyä freelancerin töistä turvallisemman leivän ääreen.

    Ongelma 1: minulla ei ole juurikaan työkokemusta näistä niin sanoituista oikeista töistä. Tokihan minä pärjään hyvin 3d-grafiikan kanssa, olen sinut Photoshopin kanssa ja muutenkin tulen hyvin toimeen rakkaan tietokoneeni kanssa. Olen kirjoittanut lähemmäs neljäkymmentä julkaistua artikkelia ja suunnitellut sekä toteuttanut kolme kansikuvaa Enteriin, ja minulla on akateeminen loppututkinto. Ottaako joku minut näillä ansioilla töihin?

    Ongelma 2: minä en tiedä, mitä haluaisin tehdä.

    Ahdistaa.

    Joka tapauksessa… kun väsyneenä ja onnettomana päätin luikkia kaupungilta kodin turvaan, koin raitiovaunussa jotain epämiellyttävää: vieressäni oleva nainen puhui itsekseen. Toki minäkin puhun itsekseni, kun olen yksin kotona, ja varmaan itse kukin toisinaan mutisee itsekseen… mutta tämä nainen ratikassa keskusteli itsensä kanssa.

    Katsoin vaivihkaa moneen otteeseen. Ei, ei näkynyt korvasta tulevaa johtoa. Ei näkynyt kännykkää. Nainen oikeasti keskusteli itsensä kanssa. En tiedä tarkalleen miksi, mutta jostain syystä se tuntui minusta pelottavalta.

    Kun nyt kerran kirjoitan ihmisistä raitiovaunussa, kerronpa toisestakin kokemuksesta. Pari päivää sitten näin ratikassa uskomattoman suloisen tytön. Tässä yhteydessä suloisuus ei tarkoita, että kyseessä olisi ollut parivuotias rusoposkinen taapero, vaan näkemäni tyttö – ehkä kahdeksanvuotias – oli jotenkin eri tavalla suloinen.

    Seurasin tyttöä katseellani melkein koko matkan ajan yrittäen kovasti olla tuijottamatta. Hän istui isänsä vieressä ja kertoili vilkkaasti elehtien ja silmät lämpöä ja iloa säteillen isälleen jotakin – en tiedä mitä, sillä he puhuivat venäjää. Tytöstä välittyvä elämänilo oli lumoavaa. Jokin siinä tavassa, jolla isä ja tytär keskenään kommunikoivat, viestitti ulkopuoliselle, että he ovat toisilleen kaikki kaikessa.

    Se oli mahdottoman kaunista.

    Kommentteja: 7

     

    Kommentteja:

    ainailona:
    15.4.2005, 1.05

    29 pah – ei oo angstin paikka alkuunkaan [toteaa dinosaurus ja jatkaa örähtelyään]! Aikaa on vaikka mihin ja mitään ei ole menetetty.

    Sama freelancer angsti olisi arvatenkin läsnä myös Oulussa [vaik oliski kavereita enempi].

    Täällä sinulla on kuitenkin elämäsi mies rinnallasi ja ehkäpä paremmat mahdollisuudet hakea vakitöitä. Kunhan nyt kekkaat mitä haluat tehdä.

    Helmitaiteilijan homma ainakin on lupaavalla tolalla;)

    Tsemppiä!

    Janka:
    15.4.2005, 14.05

    Kyllä noilla ansioilla pitäisi töitä löytyä.

    Minä taas toivoisin voivani olla välillä freelancer. ;)

    Liisa:
    15.4.2005, 14.16

    Alakulo kuulostaa tosi tutulta. Anna pari päivää mennä, niin asiat eivät enää näytä niin kamalilta kuin ne nyt ovat :)

    Paitsi nuo mikä-musta-tulee-isona -ongelmat eivät varmaan hellitä ikinä..

    Olen jonkin aikaa seuraillut blogiasi ja vasta nyt jätän tänne jäljen.

    Pörrö:
    15.4.2005, 15.47

    Olen jo pari kertaa meinannut sanoa jotain näihin muutamaan alakuloblogaukseen, avannut kommenttiraidan ja jäänyt näppiksen ääreen miettimään miten voisi sanoa, että kyllä Helsinkiinkin voi rakastua – ja että sen ei silti tarvitse olla ihan heti koti. Toiseen paikkaan muuttaminen on ensin ihanaa ja sitten masentavaa ja pettymystä ja sitten ehkä joskus kotiutuu. Kun samalla menee kaupunki tai joskus maa, jää myös ihmisiä kauas.
    Käy Hakaniemen hallin yläkerrassa kahvilla, käy nappikaupassa (Iso Roba), Menitassa (korkeavuorenkatu)… Käy Suomenlinnassa haistelemassa merta ja katsomassa taloja. Käy Kansallismuseossa ja aja metrolla päästä päähän. Ole viikon ajan turisti. Sitten taas aktiiviseen työnhakuun.

    Virtuaalisia voimakukkia – nää on sellasia helmipitsistä tehtyjä WWWW

    Emma:
    15.4.2005, 17.55

    Saanko udella mistä henkilö itsensä kanssa keskusteli?

    "Kävisitkö tänään kaupassa" "Jaa, voinhan käydä. Onko maito loppu" "On ja juustokin on vähissä"…

    Voi jumpe, olisinpa ollut kuulemassa. Meillä töissä käy tyyppi (tulee vaan istumaan toviksi ja jatkaa sitten matkaansa), joka myös pölisee itsekseen, mutta siitä ei saa mitään selvää. Ja tyyppi en muuten ole minä. Eikä mieheni… :)

    Outi:
    17.4.2005, 1.07

    Emma, en kuullut läheskään kaikkea, kun se nainen puhui niin hiljaa, mutta ylioppilaskirjoituksista se ainakin puhui. Ja välillä kysyi itseltään kiinnostuneella äänellä että "Niinkö?" O_o

    Pörrö, ei Helsingissä mitään vikaa ole sinänsä. Tai siis tarkoitan, että tykkään kyllä tästä kaupungista. Tämä alakuloisuus on jotenkin erilaista, ei niinkään siitä johtuvaa, etten pitäisi tästä paikasta.

    Liisa: Niin, outoa, että vielä tämän ikäisenäkin pitää miettiä, mikä minusta tulee "isona"… :O

    siiri:
    18.4.2005, 12.30

    Ehkäpä tämä on sitä kevätväsymystä? Siis sitä, kun luonto ympärillä herää ja virkistyy, mutta itsellä ei ole yhtäkkisiä voimavaroja samaan.

    Jätä kommentti