Luokat

Arkistot

Etsi merkinnöistä


helmikuu 2018
ma ti ke to pe la su
« maalis    
 1234
567891011
12131415161718
19202122232425
262728  

5 uusinta kommenttia

Meta

  • Popular Tags


  • perhepaniikki

    Katselin äsken kaikkia niitä kuvia, jotka olen saanut eräältä ystävältä. Ne herättivät hyvin ristiriitaisia tunteita. Kun katsoin kuvaa, jossa hän lukee kirjaa yhdessä kaksivuotiaan tyttärensä kanssa, täytti sydämen sellainen lämpöinen onnellisuus toisen ihmisen puolesta. Luulen, että sellaisen tunteen voi kokea vain, jos toista ihmistä rakastaa ihan oikeasti, pyyteettömästi. Totta kai kaverin puolesta voi olla onnellinen milloin mistäkin syystä, mutta harvoin kenenkään toisen puolesta kokee niin voimakasta onnentunnetta, että ihan oikeasti tuntee jonkinlaisen liikahduksen sydämessään.

    Kuvat herättivät myös toisenlaisen tunteen: ahdistavan ja surullisen epävarmuuden siitä, tulenko minä koskaan kokemaan vastaavaa onnea. Haaveilin usein lapsesta mieheni kanssa, mutta aika ei tuntunut olevan vielä sopiva – ja lopulta oli liian myöhäistä. Entä nyt? Löydänkö itselleni uuden kumppanin, joka haluaa lapsen kanssani.. ja löydänkö hänet ajoissa? En ole ikäloppu, vielä, mutta kovin monen vuoden ”pohjatyölle” ei enää ole aikaa. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tämä tilanne pelota minua.

    Mutta ehkä tuota ei tarvitse ajatella tänään.

    Kommentteja: 3

     

    Kommentteja:

    Lauri:
    27.1.2004, 7.59

    Minä olen mielessäni pyöritellyt hyvin samanlaista ajatustenkehrää. Minä tuolla jossain sisällä tunnen sellaista iloa ystäväni pienestä pojasta, kuin se olisi omani. Toisaalta pidän itsestäni, että sillä tavalla osaan ottaa toisen ilon omakseni, toisaalta siihen liittyy surua, pohdintaa unelmista luopumisesta. Ja haluaako elämänsä käyttää sen kaipaamiseen, mitä ei vielä ole, vai käyttäisikö niiden mahdollisuuksien käyttämiseen mitä nyt on ja onko siitä unelmoiminen joka on epävarmaa tyhmää? "Näkymä rannalta" tuntuu aina silloin tällöin sillä tavalla, kuten:
    http://khilou.blogspot.com/2004_01_01_khilou_archive.html#107463592069501558.

    Maria:
    27.1.2004, 13.13

    Mielestäni haaveilu ja unelmat eivät voi olla ikinä tyhmiä. Ja miksi unelmista pitäisi luopua, vaikkeivät ne pian toteutuvilta tuntuisikaan? Unelmat saattavat poistua, vaihtua ja muuttaa muotoaan, mutta ei yhdestäkään vasten tahtoaan tarvitse luopua.

    Unelmat kertovat ihmiselle siitä, mitä hetkittäin tai jatkuvammin elämäänsä kaipaa. Minusta tyhmyyden voi liittää asiaan vasta sitten, jos odottaa toiveiden vaan maagisesti täyttyvän, ilman sitä, että itse näkee riittävästi vaivaa niiden saavuttamiseksi.

    Outi:
    27.1.2004, 22.19

    Haaveista ja unelmista on enimmäkseen vain iloa, mutta kovin mahdottomia unelmia ei kannata elätellä ainakaan pitkään – jos toiveen täyttyminen on yksinkertaisesti mahdotonta, ei siihen toivomiseen kannata kuluttaa kovin paljon voimavaroja. Mutta Marian kanssa olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että todellista tyhmyyttä on se, jos ei edes yritä tehdä mitään toiveidensa toteutumisen eteen.

    Jätä kommentti